Siiristä on tehty pieni haastattelunpätkä Neuvostonainen -lehteen numero 3 vuonna 1937.
Olen tutkinut hieman lisää isotäti Siirin elämää Neuvosto-Karjalassa, ja aika uskomattomia tarinoita sieltä löytyy. Aili Starobinetsin muistoista on ollut suuri apu, sillä ilman niitä etsisin tietoja vieläkin – väärällä nimellä. Aili muistaa mummonsa nimittäin Siiri Santanen nimellä ja se avasikin aivan uusia lähteitä.
Siiri ja Seemi Leipälä siis muuttivat Amerikasta Neuvostoliittoon 1.9.1932. Pariskunta erosi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua ja Siiri avioitui tai ainakin otti käyttöön uuden miehensä Einari Santasen sukunimen. Avioliitot tuohon aikaan Neuvostoliitossa olivat hyvin epämääräinen käsite. Näin asian vahvisti myös tutkija Timo Laakso. Ensimmäiset maininnat Santanen-nimellä Siiristä löytyy Punainen Karjala -lehdestä vuodelta 1935. Vuoteen mennessä 1937 mainintoja on useita. Pieni haastattelukin löytyy Neuvostonainen-lehdestä vuodelta 1937.
Siiristä ja työtoveristaan Saimi Koivumäestä on kirjoitettu juttu ”Tuhansikot Siiri ja Saimi”. Haastattelun idea on siinä, että naiset ovat tehneet lupauksen hakata 1250 festmetriä erilaista puutavaraa. Siiri työskenteli Vilkan (Vilgan) mekanisoidun baasan Iskun hakkuualueella. Siiri oli siis nykykielen mukaan metsuri. Samalla työmaalla työskenteli ensimmäinen aviomies Seemi ja uusi mies Einari Santanen. Tästä Einarista on myöhemmin maininta, että hän oli työprikaadissa jonkinlainen esimies ja työmaiden kovin puunkaataja.
Punainen Karjala -lehdessä julkaistiin tuohon aikaan säännöllisesti, kuinka paljon kukin on hakannut. Nimensä ja tuloksen lehteen saivat tietysti parhaat hakkaajat ja tittelin stahanovilainen, suomeksi työnsankari. Einari oli miesten kovimpia metsureita ja Siiri naisten. Silloin, kun Siiri aloitti työt metsätyömaalla, ilmeisesti vuonna 1934, naisia oli vain kaksi. Vuonna 1937 heitä oli noin 8-10. Myös Seemin nimi mainitaan usein hakkuutuloksissa. Voi vain kuvitella, millainen kilpailuasetelma miehillä on työmaalla ollut.
Siirin ja Seemin erossa Leini oli jäänyt asumaan äitinsä luokse ja Reino isänsä. Leinin myöhempien kertomusten mukaan hän riitaantui äitinsä kanssa, sillä Einari ilmeisesti ahdisteli Leiniä ja Siiri ei uskonut tätä. Vielä vuosien päästä naisten välit olivat huonot. Leinistä kerroinkin aiemassa jutussa, miten hän pestautui vapaaehtoisena puna-armeijaan.
Olot metsätyömailla Neuvosto-Karjassa olivat tuolloin huonot. Kun väkeä tuli koko ajan lisää, asuntoja ei ollut riittävästi. Työläiset asuivat perheineen parakeissa ja kun uutta väkeä tuli, rakennettiin vain lisää väliseiniä ja asunnot pienenivät. Tästä tohti kirjoittaa Punainen Karjala-lehtikin vielä vuonna 1937. Siinä kerrotaan muun muassa, että tulijoille ei ole esimerkiksi sänkyjä tai vaatekaappeja, vaan he itse rakensivat puista lavoja sängyiksi.
Parakit olivat myös harvoja. Taisto Huuskosen muistelmissa ”Laps Suomen” kerrotaan, miten suomalaiset rakensivat itse uuneja ja muureja asuntoja lämmittämään. Seinissä ja lattioissa ei ollut eristeitä, mutta eipä ollut tarvikkeitakaan, joilla asuntoja olisi voinut eristää.
Lähteistä ei löydy, kuinka pitkään Siiri hakkuilla oli, mutta oletettavasti sota-aikaan saakka. Suurin osa suuomalaisista miehistä vietiin vankileireille jo vuonna 1937, jonne he huolivat nälkään ja tauteihin. Osa teloitettiin pian leireille viennin jälkeen. Kommunistinen Punainen Karjala -lehti lakkautettiin myös vuonna 1937, kun suomen kielestä tuli laiton. Lehden toimittajat vangittiin ja lähetettiin keskitysleireille, joissa suurin osa kuoli. Tässä siis syy, miksei Siiristä löydy myöhemmin lehtiarkistoista tietoja. Suomenkielisiä lehtiä ei enää ollut. Myöhemmin lehtiä kuitenkin perustettiin, ensin karjalankielisiniä ja myöhemmin myös suomenkielisinä.
Siirin sodan ajan vaiheista tiedetään, että hänet vietiin muiden mukana evakkoon Arkangelin läänin Njandoman piirin Ivakshaan, joka on pieni rautatieaseman ympärille kasvanut kylä. Aili muistelee Siirin kertoneen, että hänellä ja Einarilla oli yhteinen lapsi Aila. Hän oli syntynyt ennen sotaa. Evakkomatkalla lapsi kuoli ja hänet haudattiin jonnekin matkan varrelle. Aili on saanut nimensä tämän lapsena kuolleen tätinsä muistoksi.
(Kirjoitan myöhemmin vielä novellin, jossa lisää faktaa ja fiktiota Siirin elämästä Neuvosto-Karjalassa.)