Kuvittele, että olet 17-vuotias. Et koskaan ole käynyt kotikyläsi ulkopuolella, nähnyt autoa, junaa, laivaa, merta. Lähdet Amerikkaan yksin, alkumatkan hevoskyydillä. Mummoni Aino Lyydia Jokinen (myöhem. Myllylahti) teki niin vuonna 1910. Matkustusasiakirjojen mukaan hän oli Bostonissa 29.9.1910. Tämä tarina on kuvitteelinen, mutta faktat olen yrittänyt tarkistaa mahdollisimman pitkälle.
Nyörikengillä Amerikkaan
Passi on tullut ja Lyytin pitää käydä hakemassa se nimismieheltä henkilökohtaisesti. Jännitys kouraisee vatsan pohjasta, sillä nimismies on ankara vanha herra. Kirkonkylään on Keskitalosta parin kilometrin kävelymatka jokirannan kärrytietä pitkin. Lyyti roikottaa nauhoista yhteen sidottuja varsikenkiä kädessään, sillä hänestä on paljon mukavampaa kävellä paljain jaloin. Onhan nyt kesä, elokuu. Kesähameen helmat kutittavan nilkkoja, kun hän hyppelee kärrytiellä raiteiden välissä. Aurinko lämmittää kasvoja ja Lyytistä tuntuu, että ilo virtaa hänessä kuin vieressä lipuva joki.
Juliukselta oli tullut kirje kuukausi sitten ja siinä oli ollut tieto työpaikasta. Hän pääsisi palvelijaksi hienoon perheeseen. Ainakin niillä on hieno talo, Julius oli selittänyt. Lähtö olisi syyskuun alkupuolella, joten vielä on kuukausi aikaa. Matka suorastaan pelottaa häntä, mutta vaihtoehtoja ei ole. Ei hän voi setänsäkään perheessä vuosikaupalla asua, eikä hän vielä halua naimisiin. Vaihtoehtona olisi lähteä johonkin taloon navettapiiaksi, mutta se on melkein kuin orjaksi lähtisi. Ylöspidon saisi ja jatkuvaa työtä. Palkka olisi niin pieni, että hyvä kun saisi vaatteet päälleen.
Nyt hän on tarpeeksi vanha lähtemään, 17-vuotias. Sen verran hän sai äidin perintöä, että saa matkan maksettua. Muuta hän ei tarvitsekaan. Osaahan hän tehdä työtä. Fitchburgissa on paljon suomalaisia. Julius vakuutti, että kyllä hän siellä pärjää ja saa ystäviä. Jospa vaikka sulhasen, kun siellä tuntuu olevan niin paljon suomalaisia miehiä. Vaikka onhan hän täälläkin katsellut yhtä poikaa, mutta liian nuori hän on avioitumaan ja perhettä perustamaan. Ensin voi katsella vähän maailmaa ja tienata. Svante oli kuitenkin pyytänyt kirjoittamaan, joten voisi kai sitä kirjoittaa. Eihän se mihinkään velvoita.
Rantapolku on vaihtunut leveämmäksi maantieksi ja kaartanut kirkon lähelle sillan kupeeseen. Joki kimmeltää auringossa. Vastarannalta leijuu mieto savun tuoksu. Rannalla kaksi naista pesee pyykkiä ja padan alla roihuaa nuotio. Lyyti istuu kivelle ja pukee kengät jalkaansa. Hän vetää syvään savuntuoksuista ilmaa ja Hän lähtee ripeästi nimismiehen talolle Pehkoseen. Nyt ei saa antaa jännitykselle valtaa.
Lyyti nousee Pehkosen talon jykevät portaat ylös ja astuu sisään. Eteisestä näkyy suoraan nimismiehen työhuoneeseen.
-Päivää, Lyyti sanoo eteisestä ja niiata niksauttaa. Sydän jyskyttää villisti, sillä nimismies on todellakin hieman pelottava.
-Päivää. Käy peremmälle, kuuluu tuimakatseisen Charles Agnherin ääni pöydän takaa. Vanha nimismies ja kruununvouti puhuu suomea hieman ruotsiksi murtaen.
Arasti Lyyti astuu huoneeseen ja esittää asiansa, passin hakemisen. Nimismies katsoo hieman hämmästyneen näköisenä, mutta kaivelee paperipinoa pöydällään.
-Vai tuon näköinen flikka. Enpä kuvasta heti tunnistanut. Mihinkäs neiti on matkalla, kun passin tarvitsee.
-Amerikkaan menen. Minulla on siellä ystävä, joka hankki työpaikan. Palvelijaksi menen, Lyyti kertoo sydän jyskyttäen.
-Että Amerikkaan asti. Se on iso maa se Amerikka. Sinne voi eksyä.
-Julius tulee minua vastaan Bostoniin, Lyyti sanoo hiljaa.
Nimismies kaivaa passin paperipinosta ja lukee ääneen.
-Aina Lyydia Jokinen, syntynyt 30.9.1893 Haapajärven pitäjässä. Hiukset vaalean ruskeat, silmät ruskeat, pituus 156. Pitänee paikkansa?
Lyyti kuuntelee kauhuissaan. Ei hän mikään Aina ole, vaan Aino. Nyt on passintekijä lukenut nimen väärin. Vai onko nimismies itse sen kirjoittanut passia pyytäessään, ruotsinkielinen kun on. Lyyti miettii kuumeisesti ja nyökkää nimismiehelle. Nyt ei voi sanoa, että nimi on väärin. Hän ei ehdi millään saada uutta passia siihen mennessä, kun laiva lähtee. Sama olla nyt Aina.
Nimismies laittaa passin Lyytin eteen. Viereen hän laittaa paperin, johon pitää kirjoittaa nimi alle.
-Laita puumerkkisi tuohon, nimimies näyttää sormellaan oikeaa kohtaa.
-Osaan minä kirjoittaa ja lukea, Lyyti sanoo ylpeästi ja nostaa leukansa pystyyn. Ja hän kirjoittaa nimensä kauniin koukeroisella käsialalla.
Lyyti saa passinsa ja lähtee mieli keventyneenä astelemaan kotiinpäin. Hän suorastaan hyppelee jokirannan polulle. Kuukauden kuluttua hän lähtee kohti Amerikkaa! Vapauden riemu riipaisee sydänalasta. Seikkailu odottaa. Mekon taskussa on hilkku, jonka hän aikoo kotimatkalla tuhlata Rauman kaupalla piparminttupastilleihin.
Rukiit on puitu riihessä ja jyvät saatu laareihin, kun Lyyti valmistautuu matkaan. Paljoa ei hänellä tavaraa ole, yksi matka-arkullinen, lähinnä vaatteita. Kangasnyssykässä on eväät, joilla pitäisi matkan ensimmäinen etappi selvitä. Hevosmatka Ylivieskaan junalle kestää pari päivää. Nivalan puolella pitää olla kestikievarissa yötä, sillä sieltä ei illalla enää lähde kyytejä.
On kaunis syyskuinen päivä. Aurinko lämmittää Lyytin selkää, kun hän nousee hevosvaunujen kyytiin. Mukaan on lähdössä myös vanhempi nainen, jolla on nyytti sylissään. Tiukkaan solmitun mustan huvin reunan takaa tuikkivat uteliaat silmät. Naisen vaatteetkin ovat mustat, ja Lyyti miettii, että mummo taitaa olla körttiläinen. Lyytillä on arkihameensa ja vaalea pusero. Puolitakin hän on riisunut päältä ja pitää sitä sylissään. Aurinko paistaa niin lämpimästi, ettei takkia tarvita.
-Päivää, mummo sanoo, kun Lyyti istuu hänen vierelleen kärryihin.
-Päivää, vastaa Lyyti kohteliaasti ja nyökkää.
-Minnekäs tyttö on menossa, kun on noin suuri matka-arkku mukana.
Amerikkaan olen menossa. Palvelijaksi.
-Ihanko yksin sinä olet matkalla, mummo ihmettelee.
-Yksin minä reissussa olen, mutta Bostoniin tulee ystävä vastaan.
Lyyti katselee peltomaisemaa joen suuntaan, jossa kirkonkylän jälkeen pilkottaa talo siellä, toinen täällä. Alkumatkasta hevonen pysäytetään vähän väliä, kun ajuri käy avaamassa ja sulkemassa portin. Ennen Oksavan kylää portteja on tiuhaan, mutta sitten ne vähenevät. Vaikka lehmiä ei juuri laitumella näekään, portit ovat tiukasti kiinni. Lyytin olo käy haikeaksi, sillä hän arvelee, ettei Amerikan kaupungissa taida asua kosteturpaisia lehmiä, joiden kaulaa vasten voi painaa päänsä ja kertoa huolensa. Voi kun hän saisi sieltä ystäviä.
Useamman tunnin ajon jälkeen ajuri pysäyttää hevosen tien varren talon pihamaalle kaivolle juomaan ja hetkeksi levähtämään. Lyyti hyppää kärryistä ja kaivaa eväät esille. Vielä menisi useampi tunti ennen kuin oltaisiin kestikievarissa, josta voi ostaa jotain lämmintä ruokaa, vaikka keittoa. Ruisleivän päällä on paksu kerros kotona kirnuttua voita ja siivu silavaa. Leivästä haukattuaan Lyyti juo pullosta maitoa päälle. Hän miettii, että taitaa kulua aika pitkä aika ennen kuin hän taas saa kotipellon viljasta leivottua leipää tai Ilonan maitoa.
Yksitoikkoinen matka metsän halki taittuu hitaasti, mutta viimein he ovat perillä kievarissa. Mummo tullaan hakemaan kievarista sukulaisten luokse. Hän toivottelee Lyytille hyvää matkaa ja Jumalan siunausta. Lyyti tuntee, miten nälkä suorastaan kurnii mahalaukussa ja hän ostaa kievarista lautasellisen lihakeittoa. Samalla hän maksaa yöpymisen. Huomenna olisi taas uusi matkapäivä, nyt kannattaa mennä ajoissa nukkumaan. Kyyti lähtee jo kuudelta, ja illalla hänen pitäisi istua junassa matkalla Helsinkiä kohti.
Lyyti ei ole koskaan nähnyt junaa, mutta kuullut kyllä isosta veturista, jonka piipusta pöllyää savua ja höyryä. Kuvankin hän on nähnyt. Nyt hän pääsisi matkustamaan sellaisella ja se jännittää. Uni ei tahdo tulla silmään, mutta lopulta Lyyti nukahtaa levottomaan uneen.
Aamulla hän syö lautasellisen puuroa yhdessä talonväen kanssa ja ostaa vielä eväsleivät matkaan. Uusi hevonen ja ajuri ovat pihalla valmiina odottamassa. Matka-arkku on nostettu kiesien taakse, ja Lyyti istuu ajurin viereen. Muita ei matkaan lähdekään.
-Että Amerikkaan asti olet menossa ja ihan yksin, päivittelee kuljettaja Lyytin pitkää matkaa.
-Ei minun koko matkaa yksin tarvitse matkustaa. Junassa on varmaan muitakin Amerikkaan menijöitä, ja Hangosta on laivaan lähdössä varmasti satoja ihmisiä, Lyyti puolustautuu, sillä häntä alkaa hieman ärsyttää muiden utelut.
Iltapäivä on jo pitkällä, kun ajuri hoputtaa hevosensa Ylivieskan asemalle. Lyyti huokaisee helpotuksesta, sillä hän jo pelkäsi, että myöhästyy junasta. Ajuri ajaa lastauslaiturin luokse ja nostaa Lyytin matka-arkun odottamaan. Siitä se lastataan junan tavaravaunuun. Lyyti ottaa nyssäkkänsä ja lähtee etsimään paikkaa, josta voisi saada lämmintä ruokaa ja kahvit matkan kunniaksi. Kyllä täältä varmaan joku ruokala tai ravintola löytyy.
Aurinko on jo painumassa asemarakennuksen taakse, kun Oulusta lähtenyt juna puksuttaa asemalle. Veturinkuljettaja ja lämmittäjä hyppäävät veturista asemalaiturille ja tilalle lähtevät uudet miehet. Matka Helsinkiin kestää pitkälle toista päivää, joten veturikuljettaja vaihtuu useamman kerran. Lyyti kurkkii lastauslaiturille päin ja varmistaa, että hänen matka-arkkunsa varmasti tulee mukaan. Kädessään hän puristaa eväsnyyttiä ja asemalta ostettua matkalippua. Juna näyttää Lyytistä valtavan suurelta ja häntä pelottaa astua kyytiin.
Vaunussa Lyyti etsii vapaan penkin ja istahtaa siihen nyytteineen. Ei mene kovin kauaa, kun vastapäätä istahtaa pariskunta, jolla on mukanaan pieni tyttö. Veturi päästää korvia kirvelevän vihellyksen ja nytkähtää liikkeelle. Vaunu kolisee ja keikkuu, mutta Lyyti miettii, että on se sentään tasaisempaa kyytiä kuin hevosella kuoppaista tietä. Ja vähän lujempaakin juna kulkee. Muutama tunti kuluu ennen kuin Lyyti tottuu junan jyskytykseen ja uskaltaa rentoutua. Pariskunta kyselee jo tutuksi tulleet kysymykset, mutta enää ne eivät Lyytiä haittaa. Naisen veli on lähtenyt Amerikkaan vuosi sitten ja on kirjoitellut ahkerasti. Houkutellut heitäkin muuttamaan sinne.
-Eipä sitä tiedä vaikka joskus vielä tultaisiinkin sinne, nainen sanoo hymyillen rohkaisevasti.
Lyyti on yrittänyt nukkua istuallaan junan kovalla penkillä ja muutaman kerran torkahtanutkin, mutta aika väsynyt hän on, kun juna tulee Helsinkiin. Hänen täytyy jatkaa vielä Hyvinkäälle, josta juna lähtee Hankoon. Onneksi matkat ovat niin lyhyitä, että sinne ehtii vielä saman päivän aikana. Hangossa hän yrittää päästä yöksi siirtolaishotelliin, jos siellä vain on tilaa. Hän on varalta kirjoittanut sinne aiemmin ja pyytänyt, että hänelle järjestettäisiin makuusija. Julius oli varoittanut, että majapaikat Hangossa ovat nyt täynnä, sillä väkeä matkaa Amerikkaan enemmän kuin koskaan. Nyt olisi kyllä pakko saada nukkua yksi yö kunnolla.
Illan suussa Lyyti on matka-arkkuineen Hangossa. Hän etsii ajurin, joka voisi viedä matka-arkun satamaan ja hänet siirtolaishotelliin. Seuraavana aamuna hänellä olisi vielä monta asiaa hoidettavana ennen kuin laiva illalla lähtee. Ajuri lupaa viedä matka-arkun satamaan samalla kun vie muidenkin matkatavarat. Junassa oli ollut kymmeniä Amerikkaan matkaavia. Bulevardin hotelliin on niin lyhyt matka, että Lyyti voi hyvin kävellä. Miten kaunis on pieni kaupunki ja sen puistoinen Bulevardi. Tällaista ei kotipuolessa nähnytkään. Lyyti henkäisee mereltä virtaavaa suolaista ilmaa ja tuntee, miten matkan jännitys leviää koko kroppaan.
Onneksi hänen kirjeensä on löytänyt perille hotelliin ja makuusija on varattu. Aivan yhtä onnellisesti ei käy muille matkustavaisille, sille hotellista joudutaan käännyttämään kymmeniä matkalaisia. Hotellin emäntä kehottaa heitä kyselemään yösijaa lähiseudun taloista. Niissä majoitetaan kyllä. Lyytille näytetään makuusalista petipaikka muiden naisten joukosta. Saliin mahtuu varmasti kymmeniä nukkujia kolmikerroksisiin sänkyihin.
Siirtolaishotellissa hän tutustuu muihin matkalla oleviin naisiin ja se hieman helpottaa jännitystä. Kahden vaasalaisen nuoren naisen, Hildan ja Annan, kanssa Lyyti aikookin mennä aamulla yhdessä siirtolaiskonttoriin täyttämään blanketteja sekä pankkiin lunastamaan vekselin eli maihinnousurahan. Kuittia vastaan rahasumman saisi sitten takaisin Bostonissa. Vielä pitää käydä lippukin ostamassa Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön konttorista. Onneksi kaikki ovat kätevästi saman kadun varrella.
Makuusalin supina rauhoittuu hiljalleen ja naiset asettuvat yöpuulle. Lyytin yläpeti on ihan mukava, vaikka olkipatja onkin muhkurainen. Lyyti oli vielä nukkumaan mennessä tarkistanut, että eihän patjan alla ollut lutikoita. Ei löytynyt. Eivät ne hevillä ylimmälle petille yltäneet, kun välillä oli kaksi muutakin nukkujaa möyhittävänä. Ennen nukahtamista Lyyti miettii, mitä kaikkea hän tähän mennessä on jo kokenut ja mitä kaikkea on tulossa. Huomenna lähtisi laiva Hulliin. Sieltä pitäisi sitten mennä junalla Liverpooliin, josta valtamerilaivat lähtevät. Monta matkapäivää on vielä edessä ennen kuin Bostonin kaupungin ranta häämöttää.
Huomenna pitäisi muistaa myös lähettää kortti pikkuveli-Einolle, joka muistutti siitä moneen kertaan. Lyyti lupasi lähettää kortin aina kun pystyy ja tietysti kirjoittaa pitkiä kirjeitä Amerikasta. Einolle pitää muistaa erityisesti kuvailla, millaista on junassa ja laivassa. Niistä hän on vain nähnyt kuvia sanomalehdessä, niin kuin hän itsekin aiemmin.
Hieman Lyytiä surettaa se, että Eino jää isän kanssa yksin, kun muut sisarukset ovat lentäneet pesästä. Asuvathan he kuitenkin August-veljen luona, jolla on pieniä lapsia. Einolla on muutakin seuraa, kun raihnaiseksi käyvä isä. Äiti on kuollut pari vuotta aiemmin ja se kouraisee vieläkin Lyytiä syvältä sydänalasta. Olisihan se ollut hienoa, jos olisi voinut kirjoittaa äidille, kertoa kuulumisia ja kysellä neuvoja. Siskot Johanna ja Iita ovat perustaneet omat perheet ja saaneet ensimmäiset lapsensa. Heillekin pitää muistaa kirjoittaa, kun olivat lähtiessä kovasti huolissaan.
Aamulla Lyyti ja uudet ystävänsä käyvät nopeasti siirtolaiskonttorissa, pankissa ja ostavat kolmannen luokan liput Astreaan. Laiva lähtee illalla kohti Kööpenhaminaa, johon se jättää voilastin ja jatkaa sitten matkaa Hulliin. Höyrylaivakonttorissa Lyyti kuulee, että laivaan otetaan 242 matkustajaa, joista kolmannessa luokassa matkaa 186. Toivottavasti siellä ei tule kovin ahdasta. Päivällähän voi istua kannella, kun on vielä näin lämmintä.
Laivamatka jännittää häntä kovasti, kun tähän saakka vesillä seikkailu on rajoittunut soutuveneeseen Keskitalon rannassa, kun hän isänsä kanssa on laskenut verkkoja. Mitenkähän niin iso laiva pysyy pinnalla? Ihmisten lisäksi lastia on satatonnia. Se on hirmuinen määrä. Onhan se laiva monta reissua kyllä seilannut ja aina takaisin tullut. Entäpä sitten ne valtamerilaivat, joihin mahtuu tuhansia ihmisiä ja matkatavarat päälle. Miten ne pysyvät pinnalla? Nyt ei uskalla edes ajatella.
Iltapäivällä Lyyti ehtii vielä käydä Hildan ja Annan kanssa oikeassa kahvilassa, jossa he juovat kahvit ja syövät leivokset. Kahviloita hän ei aiemmin ole nähnytkään, kun ei niitä siellä maalla ole. Juho on kirjoittanut, että Fitchburgissa on monta kahvilaa ja ravintolaa, joihin palvelijatkin voivat vapaa-aikanaan mennä. Suomalaisilla naisillakin on kuulemman korkokengät ja hienot kampaukset, kun he lähtevät vapaata viettämän. Sen hän kertookin Hildalle ja Annalle, kun nuoret naiset siemailevat kahvejaan.
-Meidänkin pitää varmaan ostaa ne korkokengät, Hilda hihittää leivoksen murunen suupielessään.
-Ollaan sitten ameriikanfröökynöitä, hän jatkaa.
-Onko se Julius sinun sulhasesi, Anna puolestaan kysyy.
-Ei ole kuin ystävä. Juliuksella on morsian siellä Amerikassa, Lyyti selvittää.
Kun kahvit on juotu, nuoret naiset lähtevät kävelylle meren rantaan. Hildalle ja Annalle meri on tuttu, mutta Lyyti näkee sen ensimmäistä kertaa. Kodin ohi virtaa vain kapea joki, joten ulappana aukeava meri saa Lyytin henkäisemään. Hän vetää keuhkot täyteen syyskuun raitista meri-ilmaa ja huokaisee. Tämä on nyt hänen uusi maailmansa.
-Onhan tuo meri valtava, hän henkäisee.
-Odota, kun päästään Englantiin ja sieltä valtamerelle. Siellä ei rantoja näy, Hilda muistuttaa.
Liverpoolin satamassa Lyyti henkäisee ihastuneesti. Onpa siellä valtavasti ihmisiä. Koko satama-alue on täynnä matka-arkkuja, joita ryhdytään lastaamaan laivaan. Lyyti on matkannut Hildan ja Annan kanssa Astrealla Hangosta Hulliin ja kiivennyt siellä junaan. Aamulla he ovat Liverpoolissa. Kun matkatavarat on saatu satamaan, tytöillä on aikaa tutkailla ympäristöään.
-Täällä on hirmuisesti ihmisiä. Lähtevätkö ne kaikki Amerikkaan, Anna henkäisee.
-Ja katso tuota laivaa. Se on valtava, Hilda jatkaa.
Cymric on vaikuttava ilmestys. Siihen mahtuu yli 1400 matkustajaa. Niin heille kerrottiin, kun he ostivat liput Hangosta. Onneksi ne sai ostaa sieltä samalla kertaa Hullin lippujen kanssa. Liverpoolissa pitäisi osata englantia, jos meinaa lipun ostaa. Tytöille kerrottiin myös, että he nukkuvat naisten makuusalissa, johon mahtuu 20 naista. Naimattomilla naisilla on laivassa oma alueensa, jossa he voivat liikkua, naimattomilla miehillä omansa.
-Minä olisin kyllä halunnut, että olisimme saaneet yhteisen hytin, mutta ne on varattu pariskunnille ja perheille, Lyyti harmittelee.
-Hyvin me siellä pärjätään. Tulisipa samaan saliin muitakin suomalaisia, Hilda toivoo.
Tytöt kävelevät satamassa, katselevat muita matkustajia ja odottavat, että he pääsevät nousemaan laivaan. Lyyti miettii, että edessä on melkein kolmen viikon matka. Onneksi hän tapasi Hildan ja Annan, joiden kanssa voi matkustaa yhdessä. Muuten laivalla voisi tulla orpo olo. Hieman häntä jännittää se, tuleeko hän merisairaaksi. Aavalla merellä voi nousta myrsky. Julius oli vakuuttanut kirjeessään, että laiva on niin iso, että pitää olla hirmuinen aallokko, ennen kuin se keinuu. Täytynee nyt luottaa siihen.
Lyyti nousee uusien ystäviensä kanssa laivaan ja hakeutuu nopeasti kannelle, josta voi seurata, miten laiva valmistautuu matkaan. Viimeiset tavarakontit lastataan mukaan ja matkustajia virtaa laskusiltaapitkin laivaan. Syyskuinen aurinko paistaa lämpimästi Lyytin selkään, kun laivan moottorit jyrähtävät käyntiin. Jännitys ja odotus saavat kämmenet ja hikoamaan ja niskahiukset kostumaan, vaikka merituuli leyhyttää vilpoisasti. Matka voi alkaa.
